PATIKKARETKI 1.-3.6.2004

Meillä Päivätoiminnoissa oli puhuttu useasti, että olisi kiva lähteä patikoimaan luontoon. Oli maalailtu mielikuvia, kuinka ihanaa olisikaan olla luonnossa: Kävellä, katsella, haistella ja maistella vilkuilematta kelloon. Kävellä hiljakseen välillä aina kannolle istahtaen ja jotakin välipalaa nautiskellen tai keitellä kunnon nokipannukahvit niin - olla osa luontoa.

Patikkaretkeä ei ollut tullut tehtyä. Liekö se sitten ollut ohjaajan laiskuutta, resurssien puutetta tai sitten sopivaa tilaisuutta ei vain ollut iskenyt kohdalle. Tekemättä retki oli jäänyt, aina kesään 2004 asti.

Taltioidessamme Tähdenlento-kisan animaatioelokuvaa, saimme ”Media-Arilta” ehdotuksen: Kesällä hän taltioisi patikkareitistöä ja tarvitsisi patikkareitille patikoitsijoita sekä mahdollisesti kuvaus-apuakin! Empimättä lupauduimme, nyt olisi tilaisuus kokea ”metsä-miehen” elämää.

Kun toukokuu kääntyi kesäkuulle, lähti Honkajoelta pieni, iloinen joukko kohti Kairilan kylätaloa. Joukko oli pieni, sillä patikkamatkamme oli ainakin ensikertalaisille pitkä. Päätimme, että Päivätoiminnasta lähtee mukaan vain paljon liikuntaa harrastaneet ja he ikään kuin tekevät tutkimuksen, siitä kuinka paljon tuollainen matka vaatii fyysistä kuntoa. Tiukan karsinnan jälkeen mukaan valittiin: Pieni mutta sisukas ja aina yhtä iloinen Tiina, päivätoiminnan vanhin, vikkelin ja aina yhtä viimeisen päälle pukeutunut Matti, niin päättäessään vaikka harmaan kiven läpi menevä Seppo sekä kaikkensa päivätoiminnan eteen tekevä Vesa. Ohjaajanaan heillä oli matkassa hupsu, koko poppoon ”mamma” sekä mukana tietenkin myös Impolan Ari ja viestinnän opiskelija Satu.

Tavaraa oli mukana monen monta repullista: makuupussit, vaihtovaatetta, sadepäivän vaatetus, pesuvälineitä ja tietenkin luonnossa aina maittava ruoka, eli mukana oli paljon erilaisia välipaloja ja juomista. Kioskia ei olisi nurkan takana! 

Suunnittelimme matkan niin, että mukana ei metsässä tarvitsisi tuota kaikkea kantaa (Näin jälkeenpäin sanottuna - onneksi!). Mukaan saimme ”huolto-auton”, joka siirsi tavaroitamme paikasta toisen. Selässä ei tarvitsisi kantaa kuin syömiset ja sadevarusteet.

Kairilan Löytänejärveltä alkoi ensimmäisen päivämme urakka. Polku johdatteli meitä kauniissa luonnossa. Näimme viehättäviä vesistöjä, vanhoja ja hyvin säilyneitä maalaistaloja aivan kuin satukirjoista ja ihanaa, kaunista alkukesän luontoa. Miten olikin jäänyt huomaamatta, että niin monet kauniit kasvit olivat puhjenneet kukkaan? Päättelimme, että vasta ruohonjuuri –tasolla voi kesän aloittaa!

Ensimmäisen päivän urakka ei ollut pitkä, selvisimme noin seitsemällä kilometrillä. Iltaa vietimme Kairilan kylätalolla syöden, saunoen ja kahvitellen. Kylätalolle saimme myös vieraita kyläläisistä Lassilan ja Söörmarkun pitäjistä. Saimme kuulla monia mielenkiintoisia tarinoita heidän kyliensä menneisyydestä sekä huolestumista tämän päivän kylien autioitumisesta ja pohdintoja siitä, miten kyliin jälleen saataisiin uusia asukkaita ja lapsia.

Seuraavan päivän aamuna lähdimme Kairilasta kohti Lassilaa. Metsäreitin maasto oli vaihtelevaa; mäkistä, tasaista, kivistä, kangasmetsää, suota, aukeaa tai tiheää. Autosta emme olisi nähneet kuin pätkän metsämaisemaa, nyt näimme hyvinkin monenlaista metsämaisemaa, aivan kuin eri maista.

Lassilasta löysimme kyläkaupan ja sieltä kylmän huurteisen maku jäi niin ikimuistoisen hyvänä mieliin; miten voikaan kylmä olut maistua hyvältä! Lassilassa joen rannalla grillailimme makkaraa ja nautimme eväitämme.

Lepotauon jälkeen matkamme jatkui Inhottujärvelle. Inhotulla lintutornista seurasimme moninaista linnustoa. Mietimme , mistähän järvi on saanut nimensä, kun Inhottujärvi ei sille oikein tunnu sopivan. Kauniimpaa järveä saisi hakea! Järven nimen historia selvisi meille info-taulusta, mutta tässähän sitä ei kerrota, jääköön jokaisen uuden ruohonjuuri –tasolaisen selvitettäväksi.

Hyvin nukutun yön jälkeen matka Inhotulta jatkui kohti Pomarkun Katajamäkeä. Jälkeen jääneet kilometrit alkoivat jo tuntua, ja keventääksemme matkaamme lauloimme kuorossa ja harrastimme karaokea. Konsertti lintujen kanssa kilpaa oli mukavaa, matka taittui laulaen kuin huomaamatta. Taisimmepa hämmästyttää muutaman kauriinkin, kun meitä tovin kuunneltuaan eivät oikein ymmärtäneet pitäisikö meitä pelätä vai ei? Matkamme päättyi elämysrautatielle, jossa vielä testasimme palan resiinamatkailua. 

Paljon olimme matkallamme nähneet ja kokeneet, mutta mikä sitten oli parasta? Kaikkein paras tunne oli itsensä voittaminen. Tunne, että oli tallustanut 40 kilometriä pitkin metsiä nauttien joka hetkestä. Mukavalta tuntui myös ME –henki. Muutamassa päivässä olimme tutustuneet toisiimme paremmin kuin monien yhteisten päivätoiminta –vuosien jälkeen. Väheksyä ei myöskään sovi näkökyvyn paranemista…Silmät olivat turtuneet kaikenlaiseen turhaan: televisioon, videoihin, tietokonepeleihin, liikenteeseen…rutiiniin… 

Nyt huomaamme taas kukat, naavan puiden oksilla, linnut, pilvet, ampiaisetkin… Miten kaunis luonto meillä onkaan, ja miten mukavalta elämä voi maistua!

Muistelemassa Honkajoen päivätoiminnan patikka-retkeläiset ja matka-kertomuksen paperille taltioi Marjo Lindholm